13.2.2013

Uuden maan minä näin

Olen nyt viettänyt Keniassa kaksi kuukautta matkustellen ja A2-linjan työharjoittelua tehden. Näen ympärilläni joka päivä köyhyyttä, korruptiota, aggressiota ja näin vaalien alla, jännittyneisyyttä. Joka päivä, kun kuljen Nairobissa toimistoni ja asuntoni väliä, puristan laukkuani tiukasti vasten itseäni yrittäen kuitenkin näyttää siltä, että kuulun katukuvaan. Minut on tämän matkan aikana ryöstetty kerran perinpohjaisesti. Olen sairastanut sellaisen vatsataudin, joka laittoi rukoilemaan.

Teologina sitä kiinnittää maailmalla liikuskellessaan erityisen paljon huomiota siihen, millainen on ympäröivän todellisuuden Jumala. Tämän valtion kansasta arviolta kahdeksankymmentä prosenttia kutsuu itseään kristityiksi. Suuri osa kuuluu erilaisiin helluntaiseurakuntiin, metodistikirkkoon tai seitsemännen päivän adventisteihin. Myös katolisia, anglikaaneja, vapaita suuntia ja luterilaisia löytyy. Koska olen akateemisesti kouluttautunut ja vannoutunut todistamaan, että teologiakin on tiedettä, minun täytyy pystyä tarkastelemaan uskonnollista kenttää ympärilläni ennen kaikkea ilmiönä. Mutta koska olen myös luterilainen enkä muuta voi, peilaan kenialaista kristinuskoa hyvällä omalla tunnolla omien henkilökohtaisten uskonnollisten silmälasieni lävitse.

En aio kirjoittaa auki niitä lukuisia tilanteita, jolloin kenialaiset ovat valmiita ummistamaan silmänsä Jumalan läsnäololta, vaan mainitsen muutaman, joissa hänet koetaan tarpeelliseksi.Tämän maan Jumala on läsnä jokaisen kokoontumisen, ruokailun ja virallisen tilaisuuden alussa ja lopussa. Tämän maan Jumala on ihan kohta tulossa takaisin tuomaan taivaallisen valtakuntansa mukanaan. Tämän maan kristinuskon pyhä kirja on Vanha Testamentti. Tässä maassa otetaan hyvin vakavasti ne kohdat Raamatussa, joissa puhutaan viinin vaaroista, naisten sopimattomuudesta milloin mihinkin ja oikeudenmukaisen Jumalan kostosta. Täällä kuulin ensimmäistä kertaa puhuttavan Jeesuksesta, kun menin viime sunnuntaina messuun Nairobin keskustassa sijaitsevaan luterilaiseen kappeliin.

Maaseudulla pyöriessäni vierailin useissa kirkoissa. kirkkojen henkilökunnan kanssa paljon kysymyksistä, jotka liittyivät kirkon tarkoitukseen. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että kirkon tärkein tehtävä on evankelioiminen. Kun kysyin, miksi, minulle ei osattu vastata. Aloin miettiä kysymystä itsekin. Miksi on tärkeää levittää evankeliumia? Eikö kristillinen lähetystyö olekin jo tehnyt tässä maailmankolkassa ihan tarpeeksi tuhoa?

Tätä nyt useamman viikon mietiskeltyäni voisin todeta seuraavaa. Tämän maan ongelma taitaa olla se, että sanasta ”kristinusko” on otettu vakavasti vain osa ”usko”, usko Jumalaan, kaiken luojaan. Pyhästä Hengestä en ole kuullut kenenkään puhuvan ennen viime sunnuntaita. Poika on unohdettu, tai pikemminkin hänen tulemisensa varaan lasketaan aika paljon. Toivoa on vasta kun Kristus palaa takaisin ja rakkaudesta en ole kuullut täällä puhuvan vielä toistaiseksi kenenkään.

Olin kuullut mukavia arvioita luterilaisen kappelin menoista ystävältäni (”ihan kiva, ei ollenkaan huutorukoilua ja koko ohjelma heijastetaan videotykiltä”) ja pienet epäilykseni varisivat mielestäni kun kappeliin astuessa kuulin ihan oikeaa urkumusiikkia. Istuin penkkiin ja tuijotin ristillä riippuvaa Kristusta kyyneleet silmistäni valuen. Messussa sain synnit anteeksi, rukoilin Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, tunnustin yhteisen kristillisen uskoni, ja pisteenä i:n päällä – nautin ehtoollisen (Kenian arkkipiispan tarjoilemana) afrikkalaisin maustein höystettynä. Tämä kappeli oli ensimmäinen laatuaan, jossa todella näin toivoa.

En ole vielä hennonnut huomauttaa kanssakristityilleni, että tämä meidän Pyhä Yhteinen Seurakuntamme tavallaan uskoo siihen, että jotain taivasten valtakunnan tulemisen eteen on jo tapahtunut. Jos koskaan olen halunnut hakata ketään Raamatulla päähän, se on ollut täällä. Erityisesti Uuden Testamentin puolelta avattuna. Ja aivan erityisesti kohdasta Joh.3:16.

______

Teologi ja teologin identiteetti

Viime viikolla istuin hetken aikaa erään ystäväni kanssa Olkkarissa. Keskustelimme hänen teologi-identiteetistään. Hän kertoi, kuinka alanvaihdoksen jälkeen ”virallinen” teologius tuntui hyvältä ja omalta. Olen hänen puolestaan todella iloinen, koska tiedän itsekin, miltä tuntuu löytää se juttu, jota oikeasti haluaa opiskella.

Keskustelumme jälkeen aloin miettiä omaa teologi-identiteettiäni. Oikeastaan aloin miettiä koko teologi-identiteetin käsitettä. Kuluneiden vuosien aikana teologisessa tiedekunnassa olen kohdannut monenlaisia odotuksia ja paineita, joista suurin osa on varmasti tuttuja kanssaopiskelijoilleni. Olen kohdannut kysymyksiä liittyen siihen, miksi valitsin juuri tämän alan ja siihen, mitä minusta nyt sitten tulee isona. Näitä odotuksia ja kysymyksiä heittelevät ilmaan yleensä ihmiset, joiden käsitys teologiasta rajoittuu Raamatun ja koulun uskonnontuntien ympärille – toisin sanoen ihmiset, jotka eivät ole opiskelleet päivääkään teologiaa. He eivät kuitenkaan ole ainoita. Kysymyksiä kumpuaa myös oman tieteenalani harjoittajien piiristä. Näitä kysymyksiä puetaan harvemmin sanoiksi, sanoja korvaavat usein merkitsevät hiljaisuudet sekä alentavasti kohotetut kulmakarvat. Eri osastojen opiskelijat kilpailevat jatkuvasti siitä, millä osastolla tehdään sitä oikeaa teologiaa ja millä ei. Sosiaalinen media tursuaa erinäisiä teologisia teesejä ja niiden kommentaareja. Ihmeellinen namedroppailu siitä, kuka teologinen tutkija/professori/dosentti/lehtori/luennoitsija/ylipäätään toimija on viimeksi julkaissut mitäkin, on hämmentänyt minua useammin kuin kerran. Olen usein istunut Olkkarissa ja yrittänyt ottaa osaa keskusteluun, mutta en ole voinut, koska olen kokenut, että minulla ei ole teologisesti syväluotaavaa analyysiä keskusteltavasta aiheesta. Omaa teologi-identiteettiäni rakentaessa olen usein pallotellut sanoja kuten ‘ulkopuolinen’, ‘tyhmä’, ‘ei vakavasti otettava’ ja niin edelleen.

Kyky keskustella analyyttisesti, järkevästi ja arvottamatta on yksi akateemisen tutkinnon peruspilareita. Tai ainakin sen pitäisi olla. Ymmärrän sen, että teologian opiskelijoiden täytyy saada keskustella. En kuitenkaan koe, että hyvän keskustelun sisällön täytyisi rajoittua ainoastaan teologiaan tai muuhun tieteeseen (kyllä, teologia ON tiedettä). Jokainen teologi kuulee kyllästymiseen asti seuraavan lauseen: ”Teologina sinun täytyy kohdata jokainen ihminen sellaisena kuin hän on”. Ehdottaisinkin, että jatkossa kohtaisimme toisemme ja toistemme teologiset ja ei-teologiset identiteetit rehellisesti – sellaisina kuin ne ovat.

Itse katsoin kuluneen viikonlopun aikana kaksikymmentäkuusi jaksoa Sinkkuelämää, söin pinaattilettuja ja pizzaa, en vilkaissutkaan teologiaan päin ja vietin ehkä parhaan viikonloppuni aikoihin. Meillä kaikilla on valintamme.

 

Juostaan pois!

Tänään mieleni on yhä uudelleen vaeltanut ulkomailla tällä hetkellä oleskelevien läheisteni luo.

Olen itse aina ollut kova suunnittelemaan, mutta huono lähtemään ja vähän turhan monta kertaa lentokentällä itkuisena jäähyväisiä jättäessä olen ollut lähinnä suutuksissa itselleni sen johdosta, että se olin juuri minä, joka tälläkin kertaa jäin. Olen perustellut jäämistäni niin, että minun ei tarvitse lähteä – minulla on täällä kaikki mikä tekee elämästäni kokonaista. Ne, jotka ovat lähteneet, ovat minun mielestäni paenneet normaalin arjen rakentamista. Viime aikoina olen havahtunut pohdiskelemaan, että onkohan näin sittenkään. Minulla on täällä kaikki suhteellisen mukavasti, olen rakentanut ympärilleni tasaisesti hengittävän arjen, joka koostuu valinnanvarasta. Voin valita aamulla kolmen eri bussin tai junan väliltä, voin valita Unicaféssa kuuden eri lounasvaihtoehdon väliltä, voin valita kymmenien eri Unisportin tarjoamien liikuntamuotojen väliltä. Kutsun itseäni sopeutuvaiseksi ihmiseksi sillä varjolla, että hyväksyn kello viiden ruuhkasta johtuvan joukkoliikenteen myöhästelyn.

Ulkomailla asiat ovat toisin. Siellä pärjäämiseen on kaksi vaihtoehtoa. Joko rakennan itselleni täysin samanlaisen arjen kuin kotona, tai sitten heittäydyn. Ensimmäinen vaihtoehto on matalan riskin sijoitus, toinen taas korkean. Ensimmäisen vaihtoehdon valitessani voin asettaa realistisia odotuksia arjelleni, toisen vaihtoehdon kohdalla voin odottaa lähinnä päivittäistä selviytymistä.

Minulle tällä hetkellä kaksi läheisintä ihmistä on nyt ulkomailla, toinen Belgiassa (keskieurooppalainen hyvinvointivaltio) ja toinen Keniassa (kehitysmaa). Olen saanut olla heidän kanssaan yhteydessä kiitettävän tiiviisti, ja tiedän, miten heillä suurin piirtein menee. Erilaisista ympäröivistä olosuhteista huolimatta he molemmat kamppailevat samanlaisten kysymysten kanssa, ja nämä kysymykset liittyvät pitkälti juuri tuohon selviytymiseen, perustoimintojen ylläpitämiseen. He eivät ole lähteneet ulkomaille elämään tasaista elämää  ja normaalia arkea. He ovat lähteneet haastamaan itsensä ja löytämään elämäänsä jotain uutta. Ja tämän takia minä ihailen heidän rohkeuttaan suuresti.

Niinpä sanonkin teille, rakkaat ystävät: lähtekää. En tarkoita tällä sitä, että kaikkien täytyisi nyt välittömästi varailla pelkkiä menolippuja mitä kummallisimpiin kohteisiin. Tarkoitan sitä, että jo pienikin etäisyys tuttuun ja turvalliseen avaa uusia ovia. Tarkoitan sitä, että joskus on välttämätöntä lähteä että voisi palata – mennä kauas että voisi nähdä lähelle.

Rauhaa ja rakkautta kaikille läheisille, niin lähellä kuin kaukanakin!

Pystytä merkkikiviä, aseta tienviittoja, jotta tietäisit, mistä tie kulkee. Paina mieleesi tie, se polku, jota olet kulkenut. Palaa kotiin, neitsyt Israel, palaa takaisin näihin kaupunkeihisi! Jer. 31:21

Kuinkas sitten kävikään?

En ole koskaan osallistunut Helsingin Yliopiston avajaiskarnevaaleihin. Fuksipippaloissa tunnen jo toista vuotta olevani aivan liian vanha. Ainejärjestötoimintaan tuntuu vaikealta yrittää tuoda mitään uutta. Olen varmaan huono opiskelija.

Avaan täyteen klemmaroidun opinto-oppaani (,tuutorikurssilla opetettiin, että opinto-opas kannattaa klemmaroida hyödyn maksimoimiseksi. Ja kyllä, olen ehtinyt käydä tuutorikurssinkin, kahdessa eri tiedekunnassa) ja silmäilen tutkintorakennekaavioita. Viimeisen parin opiskeluvuoden ajan metodini opintojeni seuraamiseen on ollut yksinkertainen; vedän opinto-oppaasta yli ne suoritukset, jotka olen jo tehnyt. Nielaisen tyhjää kun huomaan erään ällistyttävän tosiseikan – koko kandidaatintutkinnon oma sarake on ruksittu yli vain pieniä yksittäisiä suorituksia lukuunottamatta. Olen siis nyt virallisesti maisterivaiheen opiskelija. Otan pöytälaatikosta esiin valkoisen A4-paperin, toisen henkilökohtaisten opintosuunnitelmien pettämättömän apuvälineen. Kirjoitan otsikoksi: ”Anna Hiekkataipale – teologian maisteri 2014” ja alan suunnitella. Maisterivaiheen opinnot jakautuvat täysin loogisesti kahteen vuoteen ja yhtäkkiä olen jo mielessäni laukannut valmistumisen  portaiden ylimmälle tasanteelle.

Tämä vaihe opintopohdiskeluissa on ilmeisesti se, kun pitäisi tuntea jonkinlaista paniikkia ja ahdistusta siitä, mitä valmistumisen jälkeen oikein tapahtuu. Tässä vaiheessa pään pitäisi kai täyttyä  kysymyksillä siitä, miten työllistyn, miten brändään oman tutkintoni ja olenko sitten kuitenkaan valmistuttuani se teologinen asiantuntija, joksi olen yrittänyt itseäni kouluttaa. Olen kuitenkin rauhallinen. Kandintutkinnon rakeisuudesta ja hajanaisuudesta kertoo se, että olen saanut sen suurinpiirtein kasaan oikeastaan huomaamattani. Maisterintutkinto on vähän erilainen. Maisterintutkintoa aloitellessa pystyn konkreettisesti näkemään maaliviivan, sen jonkin suuren ja tuntemattoman, jota kohti olen lipumassa. Ja se tuntuu todella hyvältä. Kaikesta venkoilusta ja kummallisista valinnoista huolimatta olen nyt saavuttanut jonkinlaisesn balanssin teologisen identiteettini suhteen.

Palaan alun mietelmiin siitä, etten oikeastaan enää jaksa roikkua yliopiston touhuissa mukana. Hiljaa ja hymyillen oivallan, että se ei tee minusta yhtään huonoa opiskelijaa. Nyt, kokonaisuudessaan kuudennen (ja samalla toisiksi viimeisen opiskeluvuoteni) alkaessa tiedän, että voin turvallisin mielin keskittyä siihen, mikä palvelee minua itseäni kaikista parhaiten. Ja se on, ja tätä en olisi vielä hetki sitten kuvitellut koskaan sanovani julkisesti, valmistumiseen tähtääminen.

 

Rautavaaran Metsäkartanossa 7.6.2012

Kesän ensimmäinen rippikoululeiri on edennyt neljänteen päivään. Neljännen päivän perusohjelmistoon kuuluu muun muassa pullonpyöritys sisältäen karuja totuuksia (”kuka on tän leirin kaunein tyttö/komein poika) ja tehtäviä, joissa nuorten miesten esiin pyristelevät hormonit laitetaan kirjaimellisesti koviin koitoksiin. Näyttäisipä yksi romanssikin olevan tuloillaan. Neljännen leiripäivän gonahdus on havaittavissa myös näin työntekijän näkökulmastakin; koko ajan on nälkä ja etäisyys ulkomaailmaan tuntuu niin suurelta, että on pakko soitella ihmisille jotta muistaisi tosiaan olevansa vain työkomennuksella.

Rippikoulun neljänteen leiripäivään liittyy myös paljon muita huomioita. Kolmen aikaisemman päivän kokemuksen perusteella rippikoululaiset ovat yhtäkkiä muuttuneet astetta aikuisemmiksi. Oppitunneilla uskalletaan jo kysyä ja kyseenalaistaa, ja hartauselämän hetkistä on tullut tärkeitä yhdessä jaettavia kokemuksia. Nuoret selailevat oma-aloitteisesti Raamattua – ilmeisen monelle se on täysin uusi kirja tutkittavaksi. Huoneeni oven ulkopuolelta kantautuvat raamattutuntien äänet ja johdonmukainen keskustelu kertovat siitä, kuinka vastaanottavainen ja virkeä nuoren ihmisen mieli parhaimmillaan on.

Haluaisin tietysti antaa kaiken kunnian tästä miellyttävästä orientoitumisesta itselleni ja pedagogisesti taitaville työtovereilleni. Joudun kuitenkin myöntämään (kuten niin monta kertaa aiemminkin), että tämänkaltaisen prosessin etenemisessä suurin voima tulee puhtaasti Pyhästä Hengestä. Rippikoulu on useimmille teini-ikäisille ensimmäinen (ja joillekin ainoa) paikka, jossa heitä rohkaistaan turvallisesti kohtaamaan itsensä, Jumala sekä kristillinen uskomme sellaisena kuin se on hyvä kohdata – rakastavana ja puhtaana. Iltaohjelmissa laulettujen veisujen noussut volyymitaso kertoo niistä hengen hedelmistä, jotka pääsevät kasvamaan vain yhteisöllisessä luottamuksen ilmapiiristä.

Tuttu mekkala on vallannut oleskelutilan ja kutsuu kesäteologia keräämään lampaansa iltapalalle. Päätän tämän blogikirjoitukseni galatalaiskirjeen sanoihin ja toivotan siunattua rippikoulukesää kaikille kollegoilleni ympäri Suomea!

Gal. 5:22-23: “Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki.

 

“Tässä elämä on: oma, kallis ja tarpeeton”

Ajatus tähän blogitekstiin syntyi, kun viime sunnuntaiaamuna astelin ulos eräästä hakaniemeläisestä asunnosta auringonvalossa heräilevään kaupunkiin.  Yö oli ollut uneton, ja päässäni oli paljon ajatuksia muun muassa kuluneesta lukuvuodesta. Kolmas opiskeluvuoteni teologisessa tiedekunnassa. Tämän oli nyt tarkoitus olla se käänteentekevä vuosi, se vuosi, jonka jälkeen viimeistään tietäisin mitä aion isona tehdä. Paineet olivat kovat, tein kahdeksan opintosuunnitelmaa yksistään jo ennen joulua ja pähkäilin pääni puhki, mistä aiheesta askartelisin kandidaatintutkielmani – odottaen, että jostakin se idea tulisi päähäni salaman tavoin. Istuin kreikan luennoilla joka (tai no, en ihan joka) tiistai ja torstai ja joka kerran jälkeen laskin aamuja siihen, milloin se olisi ohi. Odotin lumen tuloa, ja sen jälkeen odotin sen sulamista. Odotin kevään tuloa, ja heti kun näin ensimmäiset ruohotupsut, aloin kuumeisesti odottaa kesää. Bussipysäkille päästyäni huomasin, että bussin tuloon oli kymmenen minuuttia – taas joutuisi odottamaan.

Mp3- soittimeni päräytti shufflella soimaan Pink Floydin kappaleen Time, ja yhtäkkiä tajusin sen kirkkaammin kuin koskaan. Olen koko lukuvuoden käytännössä odottanut, että jotain tapahtuisi. En edes tiedä, mitä olen halunnut tapahtuvan, olen vain odottanut sen tulevan. Ehkä sen olisi pitänyt olla jokin suuri teologinen oivallus tai lopullinen havainto siitä, miten maailma toimii. Se, minkä tajusin, on kuitenkin seuraava: kaiken odottelun keskellä olen unohtanut kiinnittää huomiota muun muassa siihen, että huomenna palautan ihan oikeasti valmiin kandin, ja siihen, että tänään suoriuduin kreikan lopputentistä ihan kivasti. Huomiotta ovat myös armotta jääneet sellaiset seikat kuten auringonvalo, pajunkissat ja muut keväiset asiat.

Olen jossain vaiheessa käytännössä kokonaan unohtanut, että tätä elämää elän juuri minä. Odottamalla valmiita, itsestäni ulkopuolelta löytyviä vastauksia olen ignoorannut täysin sen faktan, että se asia, joka elämää vie eteenpäin, ei suinkaan ole opintopolku tai hops-essee vaan elämä itsessään. Nyt, lukuvuoden ollessa lopuillaan voin ihan rehellisesti sanoa, että en todellakaan tiedä, mitä minusta tulee isona. Enkä oikeastaan enää välittäisikään tietää.

Venailtuani nyt vähän turhankin kauan voinen hyvällä omallatunnolla todeta, että odottaminen on ajantuhlausta – todellinen elämä tapahtuu elämällä joka sekunti!