Leena Huovinen


Burning love

Olin kuuntelemassa äskettäin Elvistä. Tai melkein Elvistä. Oikea Elvishän siirtyi jo 70-luvulla paremmille laulumaille, mutta hänen kloonejaan lienee maailmassa tuhansia. Niin suuren jäljen tämä rockin kuningas maailmaan jätti. Kyseinen konsertti oli The Original Tribute of Elvis eli Elviksen aikalaisista koottu bändi, jota veti oikein hyvällä äänellä varustettu Elvis-klooni. Bändin jäsenistä löytyi muutama, jotka olivat päässeet soittamaan ja laulamaan ihka oikean Elviksen kanssa Las Vegasissa hänen vielä eläessään.

Talo oli täynnä väkeä ja mitä pidemmälle show eteni, sitä hurmoksellisemmaksi meno yltyi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Burning Love kajahti, kyynisimmätkin salissaistujat innostuivat. Minä mukaan lukien. Elvis-klooni kitaran ja hienon bändinsä kanssa lumosi yleisön laulamalla suoraan sydämiin lähes kolmen tunnin verran.  Kaikki turha oli karsittu pois – vain mies, kitara ja loistava bändi. Tuo kokoonpano lumosi yleisön pelkistetyllä otteella. Uskoivat asiaansa ja laittoivat talenttinsa kiertoon.

Konsertissa istuessani huomasin taas kerran pohtivani, miksi en koe samanlaista hehkua kirkossa, vaikka koko kristinuskon ydin on huikeassa polttavassa rakkaudessa, joka osuu ihmiseen siten, että siitä jää elinikäinen polttojälki. Missä on meidän burning love? Miksi useimmiten olemme penseitä, kylmiä, intohimottomia oman asiamme äärellä?

Työssäni niin kisa- kuin yliopistopappina koen tekeväni työtä kirkon ytimessä. Eli siellä, missä ihmiset arkeaan elävät, olevat. Ei kirkon seinien sisäpuolella vaan vierailla lattioilla. Ja siksi ajattelen, että yhä useamman kirkon työntekijän tulisi jättää kirkon seinät ja mennä ihmisten keskelle. Kun rock-konsertissa ympärilläni velloo kymmeniä tuhansia ihmisiä eläytyen yhdessä yhden asian äärellä, väistämättä jään pohtimaan milloin hengellisissä kinkereissä olen kokenut samaa. Tai kun kerta toisensa jälkeen kymmenet tuhannet ihmiset kerääntyvät urheilukatsomoihin seuraamaan nahkapallon kierimistä laidalta toiselle, on pakko todeta, että jotain ylitsepääsemätöntä niin sportissa kuin musiikissa on. Intohimoksikin sitä kutsutaan.

Ikinä en ole saarnannut täpötäydelle kirkkosalille, saati laulanut tai urheillut. Kirkon penkissä olen kyllä istunut, ja joskus on ollut jopa ahdasta. On myönnettävä, että yhteisöllisyyden tunne on usein enemmän läsnä urheilutapahtuman katsomossa ja rockkonsertissa kuin kirkon seinien sisällä. Kyse ei ole pelkästään emootioista ja äärimmilleen viritetyistä kokemuksista. Mutta seurakuntahan se on siellä ympärillä myös urheilun tai muun massatapahtuman ympärillä. Tai yliopiston seinien sisäpuolella.

Kokoontuivatpa ihmiset stadioneille, kirkon seinien sisälle, erilaisille areenoille, yliopistolle, kysymys on siitä, että joku heitä ja meitä liikuttaa. Nämä massatapahtumat ovat voimistaneet ajatusta, että kirkon oltava selvillä siitä, missä joukot seisovat ja mikä ja kuka niitä heiluttaa. Massatkin koostuvat yksittäisistä ihmisistä, joilla on itse kullakin samat elämänkysymykset – olipa urheilija, musiikintekijä tai vaikkapa pappi.

Olla ajan tasalla ei tarkoita että kirkko sokeana juoksee ihmisten halujen toiveiden ja reaktioiden perässä. Usein riittää, että asetumme levollisena sinne, missä muut juoksevat, laulavat, tekevät työtään pyyteettömästi ja elävät elämäänsä.  Asetumme siihen tarjoten levon paikkaa, suorituksista vapaata aluetta ilman vaatimuksia ja ehtoja. Ihan vaan asettuisimme. Josko ne kysymykset Jumalasta, elämästä, armosta alkavat nousta. Juuri siinä paikassa.